Meidän uunissa paistui kakun jälkeen kyllä vielä pellillinen joulutorttuja ja ruokana oli riisipuuroa eli ns. joulupuuroa. Lautasen tyhjennyksen jälkeen totesinkin, että aika harvinaista herkkua. Syön riisipuuroa varmasti alle 5 kertaa vuodessa...
Tänään sain myös puhelun ja menin sopimaan tapaamisen henkilön kanssa, jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Puhelimen toisessa päässä puhui nimittäin mun biologinen äiti.
Henkilö, joka antoi mut toiseen kotiin heti mun synnyttyä. Henkilö, joka soittelee puheluita ja lähettelee mulle kirjeitä tietyin väliajoin. Ja henkilö, jonka tiedän synnyttäneen mut mutta myös henkilö, jonka kanssa en ole kasvanut, mutta kuitenkin tiedän omistavani osan hänen geeneistään.
Tilanne on mulle tietyllä tavalla tosi rankka. On jännittävää nähdä pitkästä aikaa. Viime näkemisestä on tosiaan ainakin se kymmenen vuotta enkä oikein muista niistä ajoista mitään. En ole enää se sama pieni tyttö, joka kävi ala-astetta ja oli just oppinu letittämään omat hiuksensa. Oon kohta jo täysi-ikäinen nuori neiti, joka opiskelee ammattia omaan tulevaisuuteen., jolla on oma poikaystävä ja joka on ehtinyt nähdä elämää jo yli 17 vuotta. Joka on tienannut ja säästänyt monta sataa euroa omaa järjestelmäkameraa, nykyistä valokuvausharrastusta varten ja joka on oppinut ottamaan omalla käyttäytymisellään isoja vastuullisia asioita kannettavakseen.
Semmoinen mä olen tänään. Oon kasvanu niistä ajoista. En kovinkaan paljoa pituuteni puolesta, koska mun jalat varmaan katkastiin synnytyslaitoksella, kun jäin näin lyhyeksi, mutta henkisesti oon kasvanut ihmiseksi, joka on vahva. Niin ainakin moni on mulle sanonut.
Miltä mun äiti näyttää? Mitä mun äiti musta ajattelee? Onko meillä mitään samoja luonteenpiirteitä tai kiinnostuksen kohteita? Saanko äitiltä vastauksia mun kysymyksiin? Tuleeko hän todella iloiseksi mut nähdessään?
Tämä pieni pää ja tuhat suurta kysymystä.
Me nähdään jo tammikuussa.
"Hei älä pelkää elää", oli viimeinen neuvo
Jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko. - Chisu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti